Erkki Salo
kirjastonhoitaja
ranskan kielen harrastaja
Lempäälä
Tein ensimmäisen matkani Sveitsiin v. 1964, jolloin vierailin Zürichissä, Winterthurissa ja Lausannen Expo-näyttelyssä. Vähän myöhemmin, kun matkustin junalla Pariisista Bukarestiin, poikkesin Baselissa. Sitten seurasi pitkä tauko, kunnes keväällä 2009 keksin lähteä Interrail-matkalle ranskankieliseen Sveitsiin. Idean sain luettuani Jean-Jaques Rousseaun retkistä tuolla seudulla. Jura-vuoristo alkoi kiinnostaa.
salo.erkki@gmail.com
Otteita kertomuksesta
Junan kyydissä Rousseaun jäljillä v. 2009
Keskiviikko 29.4.2009
Juna ajaa aika hitaasti. Aurinko paistaa, sateet jäivät tasangolle. Vähän ennen Baselia näkyy viereisellä maantiellä tulliasema, josta huomaan, että tullaan Sveitsiin. Radan varressa on vakuutusyhtiöiden, pankkien ja erilaisten luonnonmukaisten ruokien mainoksia. Baselin asema on iso ja meluisa.
Bernissä vaihdan Neuchâtelin junaan. Matkalla Neuchâteliin kaukana etelässä laskevan auringon valossa häämöttävät Genevenjärven takaiset Alpit. Jo tämän näyn takia kannatti tulla.
Torstai 30.4.2009
Tutustun Neuchâtelin vanhaan kaupunkiin (kuva 20). Linnavuoren päällä on linnan lisäksi keskiaikainen (1100-luvulla aloitettu) iso kirkko, nimeltään La Collégiale. Sen edustalla on paikallisen reformaattorin muhkea, etten sanoisi pompöösi patsas. Suomalaiset Agricolan muistomerkit ovat jotenkin hillittyjä tähän verrattuna. Mäen laella kirkon edustalla on rauhaisa näköalatasanne, jossa on kaksi muhkeaa kivipenkkiä, joilla Stendhal on kuulemma istunut. Mäki on korkea: aivan vieressä on 7-kerroksinen talo, jonka katto häämöttää alapuolella. Jyrkkä seinämä on 30 metriä korkea. Kierrän toista kautta alakaupunkiin.
Käyn kaupungin- ja yliopiston kirjastossa ja komeassa postitalossa, jossa on turistineuvonta. Nämä ja monet muut talot on rakennettu paikallisesta kellertävästä kivestä, mistä Alexandre Dumas sai aiheen sanoa, että Neuchâtelin rakennukset on veistetty voista. Käyn myös (katolisessa) ”Punaisessa kirkossa” (Basilique Notre-Dame de l’Assomption). Tyyli on uusgotiikkaa (1897-1906), rakennusmenetelmä on omaperäinen: kaikki rakennuskivet ovat keinotekoisia, ne valettiin ennalta lopulliseen muotoonsa. Aineksena oleva muurilaasti tehtiin kalkista ja sorasta, ja siihen sekoitettiin punertavaa sementtiä, jotta saatiin elsassilaista hiekkakiveä muistuttava väri. Keskilaivan holvaus on omaperäinen suippo, mutta ei ristiholvi, vaan eräänlainen suippo tynnyriholvi.
Neuchâtel kuului 1700-luvun ajan Preussin alaisuuteen, mutta on erinomaisen vaikeaa havaita kaupungissa mitään preussilaiselta vivahtavaa. Samoin Calvinin perintö on hukkunut jonnekin. Kaupungissa on kaikin puolin rentoa ja viihtyisää, ja hallinto on pitkään ollut sosialistien ja vihreiden käsissä. On vapun aatto, mutta tulen aikaisin kotiin, tervehdin majapaikkani keltaista kissaa ja menen nukkumaan. Vuoristoilma on kevyttä hengittää. Tulee hyvä olo, ja oivallan, miksi Thomas Mannin Taikavuoren keuhkotautiparantola sijaitsi nimenomaan Sveitsin vuorilla. Tunnin kävelyn jälkeen vastaan tulee pikku tasangolla oleva farmi Les Oeuillons, (1014 m). Koivut ovat hiirenkorvalla. Pihalla on tarjoilua, ja lepäilen ja tilaan oluen ja syön vähän omia eväitäni (siihen on lupa: kyltissä lukee: pic-nic autorisé). Ympärillä on vuohia, sikoja, kanoja ym. Penkeillä lojuu keltainen, musta ja harmaa kissa, jotka ovat kiinnostuneita retkeilijästä. Nurmikolla tyttö taluttaa ponia ja pientä poninvarsaa, jolla on ikää kuulemma yksi päivä. Levähdyshetki oli tarpeen: vieressä häämöttää vielä melkoinen rinne ylöspäin. Polku muuttuu nyt jyrkemmäksi ja vaikeakulkuisemmaksi. Maassa leskenlehdet kukkivat keltaisenaan, näkyy myös pajunkissoja. Kesä jää yhä kauemmas taakse. Ensimmäiset lumilaikut tulevat vastaan. Alhaalla pilkottaa Noiraigue, sen ratapiha ja siellä kulkeva miniatyyrijuna. Sitten tulee tasanne, jonka päällä on isoja niittyjä tai laitumia ja talo. Niityt ovat täynnä sinisiä ja punaisia krookuksia. Noin kilometrin pituinen polku seuraa jyrkänteen reunaa, usein vain metrin parin päässä siitä. Kaiteita ei ole missään. Retkeilijöitä on jonkin verran. Etikettiin kuuluu, että vastaantulijoita tervehditään sanomalla reippaasti ”bonjour”. Polku nousee vielä vähän matkaa, ja tulee tämän reitin korkein kohta, Le Soliat, 1 463 m. Olen siis tullut Noir-aiguesta reilusti 700 metriä ylöspäin. Mäen laki on laaja ja puuton, sitä on käytetty laitumena, ja se on täynnä myyränkoloja. Alkaa matka alaspäin etelää kohti. Eksyn 100 m verran polulta, ja edestäni säntää juoksuun iso sarvipäinen otus. Kävelen takaisin polulle, ja hetken päästä tulee lumisessa rinteessä vastaan mies, paikallinen asukas, kahden spanielin kanssa. Kyselen, mikä näkemäni eläin mahtoi olla. Hän kertoo se olleen bouquetin des Alpes, (vanhastaan otus tunnetaan suomen kielessä nimellä vuorikauris, mutta Eläintieteellisen museon uudessa nisäkäsnimistössä se on nimetty alppivuoheksi), ja sanoo sen tieteellisen nimenkin, capra ibex. Maastossa voisi tavata myös ilveksiä ja villisikoja. Koko matkakertomuksen voit lukea tästä
Perjantai 1.5.2009
Vapunpäivä sopii patikkaretkeen. Ajan majapaikastani Colombierin kylästä Neuchâteliin junalla ja vaihdan Noiraigueen menevään Regionaleen. Noiraigue (
Helsingistä Tukholman kautta Sveitsiin ja takaisin



