Einsiedelnin luostarin kirjasto
Kuva: Pentti Turunen
Helsingin yliopistossa järjestettiin viime maaliskuussa sveitsiläisen kirjallisuuden historiaa ja nykyhetkeä kartoittava päivä. Päivän järjestelyihin osallistuivat mm. Yleisen kirjallisuustieteen laitos, Pro Helvetia ja Sveitsin suurlähetystö.
Kalifornialaisen San José Staten yliopiston sveitsiläisen kirjallisuuden professori Romey Sabalius painotti, että sveitsiläinen kirjallisuus on ollut jatkuvassa muutoksen tilassa 1900-luvun aikana. Robert Walser ja sittemmin varsinkin Friedrich Dürrenmatt sekä Max Frisch nostivat modernin sveitsiläisen kirjallisuuden kansainväliseen tietoisuuteen ja onnistuivat näin rikkomaan laajalle levinneen käsityksen Sveitsistä kirjallisena maana, jossa voi syntyä korkeintaan Gottfried Kellerin kaltaista realismia.
HY:n tutkija Kirsimarja Tielinen kiinnitti luennossaan huomiota Friedrich Dürrenmattin tuotannon vähemmän tunnettuun puoleen. Vaikkakin Dürrenmatt kirjoitti rikosromaanejaan lähinnä rahaa ansaitakseen, ne edustavat rikosromanien kirjallisesti kunnianhimoisempaa ns. metafyysistä lajia, joka on kiinnostunut myös ihmisen identiteetistä ja olemassaolosta.
Dürrenmattia ja Frischiä ovat seuranneet nopeassa tahdissa vaihtuvat kirjalliset sukupolvet, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen sveitsiläisen identiteetin hahmottamisen. Keskeinen kysymys tässä hahmotusprosessissa on Sveitsissä koettu geograafinen ja mentaalinen ahtaus, jota kuvataan suhteessa omiin toiveisiin ja pelkoihin sekä peilataan suhteessa ulkomailmaan. Useat merkittävät sveitsiläiset kirjailijat ovatkin hankkineet kannuksensa ulkomailla, etenkin Saksassa, minkä jälkeen he ovat vasta löytäneet tunnustusta myös kotimaassaan. Sveitsiläinen kirjallisuus ei kuitenkaan sulaudu mihinkään valtakirjallisuuteen, vaan se säilyttää oman ominaislaatunsa, jota voisi parhaiten luonnehtia vähemmistökirjallisuudeksi. Suhde ulkomaailmaan on kuitenkin elintärkeä sveitsiläiselle kirjallisuudelle, jota ilman se ei voisi jatkaa jatkuvaa pohdintaansa omasta ominaislaadustaan, joka avautuu vasta eron punnitsemisella toiseuteen. Tämä ilmenee niin Adolf Muschgin, Urs Widmerin, Thomas Hürlimannin kuin Matthias Zschokkenkin kirjallisessa tuotannossa.
Zürichiläisen tutkijan Christine Lötscherin esitys osoitti, että myös sveitsiläinen lastenkirjallisuus on ollut jatkuvassa muutoksen tilassa aina tunnetuista Heidi –romaaneista saakka. Näiden moralistissävyistä maailmankuvaa horjutti 1960-luvulla esiin noussut kirjallinen sukupolvi, minkä myötä lastenkirjallisuudesta tuli myös aikuistenkirjallisuutta. Tämän kehityksen myötä lastenkirjallisuuteen on tullut muusta modernista kirjallisuudesta tuttuja piirteitä: absurdiutta, fantasiaa ja kokeilunhalua. Merkittävimmässä osassa tätä kirjallisuutta, mm. Peter Stammin teoksissa, huomio kiinnittyy kriittisesti siihen, kuinka varhaisessa vaiheessa yhteiskuntamme valjastaa lapsetkin osaksi kulutusmekanismejaan.
Kysymys sveitsiläisyyden identiteetistä on erityisen mielenkiintoinen romaanisten kirjallisuuksien kohdalla. St. Gallenin yliopiston tutkija Ivan Farron, joka itsekin on julkaissut ranskaksi kaksi romaania, painotti, että romaanisten kirjallisuuksien tehtävä on ollut rakentaa maan ranskankielistä identiteettiä ja avata tätä muulle maailmalle. Sveitsin romaanisissa kirjallisuuksissa toistuvat yhä uudelleen samat teemat, joita ovat mm. saksalaisuuden ja ranskalaisuuden välisen eron pohdinta, oman maan historian myyttinen tulkinta sekä rousseaulaisen idyllin etsintä.
Kuten tunnettua Sveitsi on historiansa aikana avannut rajojaan toisinajattelijoille, intellektuelleille, juutalaisille ja pakolaisille avokätisemmin kuin ehkä mikään muu eurooppalainen maa.
Dosentti Leena Eilittä osoitti kuitenkin luennossaan, että Sveitsi on ollut hyvin valikoiva sen suhteen kenelle se on rajansa avannut ja sallinut toimia maassa. Nobel -kirjailija Thomas Mann oli jo toisen maailmansodan alkumainingeissa enemmän kuin tervetullut Sveitsiin, mutta mm. Bertold Brechtillä ja jopa Robert Musililla oli vaikeuksia maan viranomaisten kanssa.
Tästä huolimatta Sveitsi tunnetaan kirjailijoita ja intellektuelleja suojelevana maana, mitä vaikutelmaa vahvisti Zürichin yliopiston tutkijan Bettina Spoerrin luento sveitsiläisestä siirtolaiskirjalisuudesta. Sveitsi on paitsi ensimmäisen myös toisen ja jopa kolmannen sukupolven siirtolaiskirjailijoiden kotimaa, joiden tausta on etenkin Itä-Euroopassa mutta myös muualla maailmassa. Tämä siirtolaiskirjallisuus omaa vahvan kirjallisen potentiaalin, sillä se tuo tällä hetkellä uudenlaista muotoa ja kielellistä ilmaisua muutenkin kielirikkaaseen Sveitsiin. Paitsi kansallisia raja-aitoja siirtolaiskirjallisuus on onnistunut murtamaan myös sukupuoleen kohdistuvia ennakkoluuloja tuomalla Agotha Kristofin kaltaiset kirjoittavat naiset olennaiseksi osaksi sveitsiläistä kirjallista elämää.
Leena Eilittä